Kysyimme tuoreelta, viikko sitten valitulta Vuoden munkkalaiselta Minna Pyyköltä hänen muistojaan Munkasta.
Kertoisitko hieman Munkan vuosistasi: mitkä luokat kävit täällä ja mikä tai mitkä
olivat lempiaineesi?
Olen asunut Munkassa Perustiellä jo pienenä tyttönä. Kävin täällä päiväkodissa, leikin
puistossa, ja olen murtanut myös leukani Helmi-kemikalion talon pihalla hypätessäni
asfalttiin. Välillä asuin Pakilassa useita vuosia, mutta ala-asteen kuudennelta luokalta lähtien
taas Munkkiniemessä. Yläasteen ja lukion kävin Munkkiniemen yhteiskoulussa, kirjoitin
ylioppilaaksi keväällä 1986, ja asuin täällä pitkään koulun jälkeenkin.
Muutimme Munkkaan Pakilasta uudestaan, koska vanhempani kaipasivat tänne, ja koska
isäni Tapio oli IBM:llä töissä, ja tänne rakennettiin heille uudet toimitilat. Muutimme kesällä
ja aloitin Munkassa ala-asteen kuudennen luokan. Koulun alkamisen kunniaksi minulla oli
mekko ja lettirinkelit päässä. Olin tosi pienikokoinen. Kun astelin luokkaan, niin opettaja
totesi ystävällisesti, että ekaluokkalaiset menevät eri ovesta! Se ei ollut siis ihan paras alku,
mutta siitä homma lähti kuitenkin rullaamaan. Olen lompsinut Munkan katuja lukemattomina
iltoina, hengaillut Puukkarilla, kerhohuoneella, lähikallioilla, ihastunut palavasti, mutta
etäisesti useisiin koulukavereihin, kannustanut Torpan Poikia ja laulanut erinäisissä
yhteyksissä ”Hei Munkka, hei, mikään pleisi maailmassa sua voita ei ei ei.”
Lempiaineitani koulussa olivat varmaankin kuvaamataito, psykologia, äidinkieli, mutta myös
matikasta tykkäsin.
Minkälaisia ihmisiä Munkasta on jäänyt mieleen – opettajia tai kavereita?
Täällä oli siihen aikaan kulttuurikilpailuja, joissa olin innolla mukana tanssimassa ystäväni
Rian kanssa. Tanssimme viidakkoasuissa, 20-luvun tunnelmissa, perhosina piipunrassit
päässä – ainakin nämä muistan. Ehkä on armeliasta, etten muista kaikkia esityksiämme enää
kovin tarkasti!
Koulussa esitettiin myös usein näytelmiä. Niitä kirjoitti ja ohjasi koulun silloinen vararehtori,
äidinkielen opettaja Aarne Salminen, jota olen usein jälkikäteen ajatellut lämmöllä ja
arvostaen. Enkä ole varmasti ainoa. Itseasiassa vastikään törmäsin muusikko Edu Kettusen
tuoreeseen haastatteluun. Hänkin on käynyt Munkan koulun, ja hän muisteli, kuinka innostui
äidinkielestä osittain siksi, että Arska oli niin ”nasta äijä”. Olin useissa näytelmissä mukana
kuorossa tai näyttelijänä. Niitä koottiin monien opettajien voimin, mm. innostava
musiikinopettaja Tapio Mäkelä ja veistomaikka Rainer ”Lemmy” Nyholm olivat mukana.
Muistelen, että Lemmy viritti Pikku Prinssin tähtitaivaan sen aikaisella tavalla rei-ittämällä
jonkin levyn ja heijastamalla sen piirtoheittimillä seinälle. Muistoissani se oli satumaisen
hieno, niin kuin koko esityskin.
Mietin opettajiani itse asiassa yllättävän usein. Tänäkin vuonna olen ajatellut edellä
mainittujen lisäksi esim. rehtoriamme, fysiikan opettajaani, ranskan opea, liikunnanopettajaa,
kuvisopettajaa ja monia muita. Ajattelen opettajia lähes poikkeuksetta hyvällä, ja saatan
muistaa yksittäisiä kommenttejakin. Aika ihmeellistä itse asiassa.
Koulukaverit olivat tietenkin tosi tärkeitä, ja muutamiin olen edelleen yhteydessä. Meillä on
ollut viime vuosina myös joitain luokkakokouksia, mikä on ollut tosi hauskaa.
Kouluajoista on paljon iloisia muistoja, mutta myös surullisia, sillä sinä aikana isäni sairastui
ja kuoli. Se vaikutti myös omaan olemiseeni vaikeimpina aikoina esim. kahdeksannella luo-
kalla, joka oli kouluaikani raskain vuosi.
Olet luontotoimittaja ja taiteilija, joka ammentaa luonnosta. Miten päädyit töihin juuri
luonnon pariin, luonnon keskelle?
Kuvataide on kulkenut mukana lapsesta lähtien, mutta kiinnostus luontoon ja sen
tutkimukseen on herännyt vasta myöhemmin. Tai kyllähän Munkan luonto sinänsä oli
lapsenakin tärkeä: me retkeilimme täällä, telttailimmekin kaverini takapihalla, viritimme
majoja puuhun ja kaivoimme kerran valtavan maanalaisen majankin meidän takapihalle
Ritokalliontiellä. Se oli aika kamala, kostea maja. Yritimme rakentaa myös kuumailmapalloa,
teimme pikkuveljen kanssa lauttoja rannassa, retkeilimme lähimetsissä ja meren rannassa.
Koulun jälkeen en tiennyt tarkasti, mitä haluaisin tehdä. Päädyin vähän sattumalta
opiskelemaan biologiaa ja myöhemmin psykologiaa. Biologian opinnot imaisivat heti alusta
alkaen mukaansa ja lumouduin siitä maailmasta ja tutkijoista, jotka saattavat pistää koko
elämänsä jonkin eläinlajin tai kasvin elämän selvittämiseen. Opintojen alkuvaiheissa näin
ainejärjestön ilmoitustaululla lapun, jossa kerrottiin, että radioon etsitään sijaista. Menin
haastatteluun, pääsin tuuraamaan luontotoimittaja Veikko Neuvosta, ja siitä radiohommat
alkoivat.
Mikä on ollut suurin luontoelämyksesi?
Elämyksiä on ollut tosi paljon, koska olen tehnyt tätä luontotoimittajan työtä jo vuosikymme-
niä ja päässyt sitä kautta näkemään ja kokemaan paljon ainutlaatuisia hetkiä.
Kerran näin Arabianrannassa sinisessä hämärässä katulampun päällä istuvan valkoisen tuntu-
ripöllön. Sen hetken muistan ikuisesti. Sarvipöllön poikasten seuraaminen kaupungissa on
tosi jännittävää. Joitain vuosia sitten pääsin näkemään myös kutulammessa liikkuvien rupi-
konnien elämää veden alla. Se oli taianomaista. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin alan
ymmärtää, miten ainutlaatuista ja arvokasta ihan lähellä kaupungeissakin oleva luonto on.
Toivon, että myös täällä Munkassa arvostetaan jatkossakin alueen hienoja puita, joutomaa-
alueita, metsikköjä ja kalliorantoja.
Kerro vielä jokin hauska tai mieleenpainuva muisto Munkan kouluvuosilta!
Talvella kilpailimme kerran siitä, miten iso takapuolen jälki jää hankeen. Olin pettynyt, koska
oma jälkeni oli siihen aikaan tosi pieni. Seuraavana päivänä laitoin varta vasten kahdet
villahousut jalkaan. Sisällä ollessa tuli aika hiki, mutta kisassa pärjäsin paremmin! Muistan
sen kohdan koulun takana, jossa tämä tapahtui, mutta en muista milloin. Toivottavasti aika
nuorena. Joka tapauksessa muisto huvittaa nyt. Luulen, että pärjäisin kisassa nykyään omin
avuinkin varsin hyvin.
KN