RIEMUYLIOPPILAAT 29.5.2009.  Puhe koululla

Olli Kivinen

Arvoisat riemuylioppilastoverit.

Tänä päivänä voimme kaikki onnitella toisiamme, koska olemme tänne saakka päässeet, kypsään päivittelyikään, jolloin voi vaikka täyspäiväisesti muistella menneitä vanhoja hyviä aikoja.  Oikeastaan koko ajatus on hieman järjetön. Totta kai nuorena oli kivaa, mutta mitenkä olikaan vanhojen hyvien aikojen kanssa?  Joskus olen tuohtuneena liiallisesta päivittelystä kysynyt, kumpaa kaipaat enemmän, tuberkuloosia vai isoarokkoa, vai riittääkö pelkkä viiden vuoden sota sitä seuranneine köyhyyksineen ja kurjuuksineen. Kun niitä tosissaan muistelee, niin tämän hetken lamat ovat köykäistä tavaraa, itse asiassa todellisuuden muistaminen on hyvää lamalääkettä.

Todellisuudessa kuulumme onnekkaitten sukupolveen. Tyttövauvan eliniän odote oli 60 vuotta, kun tulimme ylioppilaiksi vuonna 1959. Nyt se on 82. Pojat olivat hitaita tässäkin, sillä kesti useita vuosia ennen kuin pääsimme tyttöjen 60 vuoteen, mutta nyt syntyvän pojan odote on sentään 75. Luvut kertovat omaa kieltään. Joku on väittänyt, että lääketiede kehittyy nykyään jokaisena vuosikymmenenä enemmän kuin siihenastisen historian aikana. Siihen en usko, mutta lääketiede on joka tapauksessa kehittynyt huimasti, ja ruokavaliomme on kokonaan eri terveellisyystasolla kuin aikaisemmin.

Kaikki sukupolvet Aatamista ja Eevasta alkaen ovat päivitelleet maailman hirmuista muutosta, mutta meillä on mielestäni siihen täysi oikeus; maailman menossa on ollut hatussa piteleminen. Muutama luku vielä teitä pitkästyttämään. Säännölliset televisiolähetykset aloitettiin maassamme vuotta ennen ylioppilasjuhlaa, 1958. Valtiolta loppuivat rahat, EU:n edeltäjä perustettiin. Sävelradio – muistattehan millainen hurja uudistus – vuonna 1963, Ylen omat uutiset aloitettiin pari vuotta myöhemmin.
Vuoden 1959 varrella tapahtui kaikenlaista. Neuvostoliiton suhteessa oli juuri nähty yöpakkaset, joka oli merkittävä ja vaarallinen virstanpylväs maamme historiassa; silloinhan maamme luopui suvereenin maan ehdottomasta oikeudesta nimetä oman hallituksensa jäsenet ilman Neuvostoliiton veto-oikeutta.  Paul Anka esiintyi Linnanmäellä – ja palasi vielä vuonna 2009, eli on niitä muitakin ikinuoria. Merkittävä kulttuurihistoriallinen käänne nähtiin myös, kun ensimmäinen Asterix-sarjakuva ilmestyi. Euroopan yhdentyminen otti muutenkin ensi askeleita, mutta Suomi joutui Neuvostoliiton painostuksesta kieltäytymään Euroopan vapaakauppaliiton eli Eftan jäsenyydestä.

Vauhti sen kuin parani kun jätimme koulun. Vuonna 1960 Finnair sai ensimmäisen suihkukoneensa. Pari vuotta myöhemmin, vuonna 1961 rakennettiin Berliinin muuri Euroopan kaksijakoisuuden vertauskuvaksi. Se seisoi paikallaan 28 vuotta, kunnes kommunismi romahti. Ehkäisypilleri kelpuutettiin myyntiin ensimmäisenä Euroopassa Britanniassa. Beatlesit nousivat kuuluisuuteen. Suomen presidentinvaali ratkaistiin Neuvostoliiton nootilla. Juri Gagarin kävi avaruudessa, ja Vietnamin sotaa viriteltiin. Kaikesta tästä huolimatta maamme nousu sodan jälkeisestä alhosta jatkui, ja niin vain maamme kehittyi maatalousmaasta teolliseksi korkeatekniikan valtakunnaksi. Maaltamuutto jatkui, ulkomaanmatkailu arkipäiväistyi. Opiskelijoiden hullu vuosi 1968 ei pahemmin järkyttänyt Suomea; sen sijaan keskioluen vapauttaminen ylioppilaaksitulomme kymmenvuotismuiston kunniaksi 1969 aiheutti huiman muutoksen.

Vauhti ei laantunut. Kännykät tulivat 1980 luvun loppupuolella, ja meno vain hurjistui; tietokoneet yleistyivät, ja siitä muodostui suurin muutos sitten Gutenbergin kirjapainon kehittämisen. Lääketiede otti jättiläisharppauksia, minkä johdosta meitäkin on koolla näin paljon. Neuvostoliitto romahti ja vei samalla kommunismin, ja nollapisteestä vuonna 1944 aloittanut Suomi työntyi kymmenen rikkaimman maan joukkoon, EU:n jäseneksi; hylättiinpä markkakin. Nyt päivittelemme globalisaatiota, ja siinä onkin näin kypsään keski-ikään ehtineillä pällistelemistä. Uusi ja hämmentävä aika on taas kerran alkamassa.

Menosta on vaikea tehdä selkeää yhteenvetoa. Minkälaiseen maailmaan on edetty? Onko maailmamme vapaampi? Onnellisempi? Vauraampi?  Ihmistähän aika ei ole muuttanut, ahneus, kateus ja muut kuolemansynnit eivät ole kadonneet ja muuttaneet muotoaan, mistä talouskriisi kertoo omaa selkeää kieltään. Itse kukin miettii tykönään, missä nyt mennään, mutta minä julistaudun ikuiseksi optimistiksi. Vastaan edellä oleviin kysymyksiin myönteisesti: globalisaationkin kanssa oppii elämään. Eurooppalaiset arvot ovat levinneet, ja takaiskuista huolimatta maailma on paljon parempi paikka kuin puoli vuosisataa sitten.

Tärkeintä on ollut etuoikeus elää rauhan aikana. Sukupolvemme tuntee omien kokemustensa johdosta vanhempiensa ahdistuksen. Myllerryksien jälkeen tapahtui ylioppilaaksitulomme 30-vuotisjuhlan kunniaksi Suuri Muutos. Vuoden 1989 syksy yhdisti mantereemme ja kiihdytti rauhan kehittymistä, tosin parissa maassa vaikean kaavan mukaan. Minulla oli etuoikeus aistia järistys journalistina eri maissa Itäisessä Keski-Euroopassa – silloin oppi ymmärtämään, miltä vapaus maistuu, kun sen on kerran menettänyt.

Lopuksi vielä muutama sana koululle ja ennen kaikkea sen opettajille. Onnittelut ja kiitos. Viehättävistä tyttöoppilaista kehittyi tietenkin yhä hienompia timantteja, mutta suursaavutukseksi voi laskea sen, että muovasitte meistä eriasteisen sietämättömistä nulikoista kohtuullisen kunnollisia kansalaisia. Ymmärtäväisyys, taito ja koulun vapaa henki sen loivat, vaikka Jussi Saukkosta ei oikein voinut varsinaiseksi uuden ajan partaradikaali-airueeksi kuvatakaan.

 
 
Puhe Munkkiniemen sankarihaudoilla  29. 5. 2009.

Yrjö Simojoki  

Rakkaat koulutoverit!

Seisoin tällä sankarihautausmaalla kunniavartiossa itsenäisyyspäivänä 1960. Asevelvollisuus oli suoritettu. Oli liitytty reserviupseerikerhoon. Vartiovuoron jakoi kanssani vänrikki Tapani Ormio eli Tappi, Antti Hankipohja ja muutama muu koulutoveri. Siinä talvisen illan hämärtyessä Tapani kysyi minulta: ”Mitä varten me oikeastaan seisomme tässä? Eihän täällä käy enää edes ihmisiä!” Minä en ollut tottunut ajattelemaan näin empiirisesti, niin että kysymys yllätti minut. Oma motivaationi perustui enemmän kansalliseen tapaan ja haluun osoittaa kunnioitusta patsaan juurella lepääville sankarivainajille. Kun nyt ajattelen tuota nuorta reserviupseerivartiota hämärtyvällä hautausmaalla, niin se oli merkki itsenäisyystahdosta ja merkki maanpuolustustahdosta silloisessa kylmän sodan maailmassa. Oltiin valmiita tarvittaessa kulkemaan samaa tietä.  

Tällä hautausmaalla lepää 28 vainajaa, ja viidelle kentälle jääneelle kaatuneelle on pystytetty muistokivi.  33 elämää, jotka ovat päättyneet väkivaltaisesti, kesken elämän vahvojen vuosien. Kun muutama päivä sitten katselin näitä hautoja, niin ainoastaan yhdelle kummulle oli tuotu tuoreita kukkia. Henkilökohtaisten menetysten ja surun ajat ovat käymässä lopuilleen. Kuitenkin nämä haudat ovat alun perin olleet muistojen, surun ja ehkä toivonkin kiintopisteitä. Meidän talossamme Perustie 13:ssa oli 36 asuntoa.  Talossa asui kolme perheellistä sotaleskeä. Talossa oli enimmillään 32 lasta, niin että vilinää pihalla riitti. Lapsista seitsemän oli sotaorpoja.  Kyllä sankarihaudoilla on kyyneleitäkin vuodatettu. Sitä ei silloin varhaisina kasvuvuosina vielä täysin ymmärtänyt. Sellaista se elämä vain oli. Joidenkin isät olivat poissa.  

Surun väistyessä ja haipuessa korostuu näiden hautojen toinen viesti. Ne ovat sankarihautoja – kansan ja isänmaan puolesta annetun elämän muistoksi ja kunniaksi perustettuja ja hoidettuja muistomerkkejä.  Ne todistavat teoista ja suorituksista. Niissä näkyy sodan kulku. Seitsemän vainajista on kaatunut talvisodan päivinä 1939–40, noin 22 % kokonaismäärästä.  Suomalaisten hyökkäysvaiheeseen liittyvät tappiot vuonna 1941 ovat hämmästyttävän suuret: kokonaista 14 miestä 33:sta, noin 42%. Kolmannen selvän huipun muodostavat neuvostoliittolaisten suurhyökkäykseen liittyvät taistelut vuonna 1944, joissa on kaatunut seitsemän munkkiniemeläistä. Toki asema-sodan aikanakin tappioita syntyi, mutta vähemmän: kahden ja puolen vuoden aikana viisi kaatunutta.  

Talvisota – 105 kunnian päivää – oli kevyesti ja puutteellisesti aseistetun kansanarmeijan uljasta puolustustaistelua ylivoimaista suurvalta-armeijaa vastaan. Hyökkäysvaihe 1941 osoitti, että aseistus oli parantunut ja oli opittu käymään ja johtamaan liikkuvaa sotaa. Meno oli rajua ja vauhdikasta. Tappioita otettiin ja niitä tuli. Asemasotavaiheen aikana maan sotilaallisen suorituskyvyn nostamiseen suunnattiin kansakunnan parhaat voimat. Ilmatorjunta saavutti maailman mittakaavassa korkean tason. Helsinkiä puolustettiin 1944 voimalla ja huippu-tekniikalla. Ilmavoimat kehitti uudet johtamisjärjestelmät ja sijoitti koneensa kentille tulevan hyökkäyksen varalle. Tykistö oli ampumamenetelmissään ja taktiikassaan tasoltaan maailman paras – näin uskaltaa sanoa. Kenttäarmeija tosin rähjääntyi ja laiskistui juoksuhaudoissa ja korsuissaan. Kun se venäläisten läpimurron jälkeen 1944 pääsi uudelleen tahtiin, se taisteli päättävästi ja osaavasti. Hyökkäämään ja voittamaan tottunut Puna-armeija, joka rynnisti n. 500 000 miehen voimalla, pysäytettiin kaikkien aselajien tulella ja yhteistyöllä. Tämä ei ollut vain urheutta.  Se oli korkealle kehitetyn teknisen sotakoneiston voimannäyte.

Perääntyminen Kannaksella, mikä 1944 koettiin musertavana häpeänä ja tappiona, on ajan mittaan kuitenkin osoittautunut siksi mitä se on: torjuntavoitoksi, joka pelasti Suomen. Ainoana – Neuvostoliiton lisäksi – Manner-Euroopan sotaakäyvistä maista Suomea ei miehitetty. En halua kerrata sotahistoriaa, mutta nämä haudat todistavat omalta osaltaan meille puolustustahdosta ja sotilaallisista suorituksista, jotka säilyttivät meille itsenäisyyden ja antoivat mahdollisuuden rakentaa vapaata suomalaista yhteiskuntaa omien edellytystemme mukaan.

  Me vuoden 2009 riemuylioppilaat olemme todellinen sotasukupolvi. Lapsuutemme ja suuri osa aikuista elämäämme sijoittuu jaksoon, jota voitaisiin sanoa 50-vuotisen sodan aikakaudeksi. Sitä käytiin globaalissa mittakaavassa kuumana ja kylmänä vuodesta 1939 aina vuoteen 1989 asti. Tämä sota on monin tavoin ollut taustana ja vaikuttanut kokemuksiimme elämästä.  Sen lopputuloksena neuvostoimperiumi menetti taistelun maailman herruudesta ja hajosi varusteluun liittyvän materiaali-taistelun paineessa. Viro heräsi henkiin. Skandinavian merkitys Suomelle poliittisena viitekehyksenä heikkeni. Suomi teollistui. Suomi amerikkalaistui. Suomi vaurastui.  Suomi liittyi Euroopan yhteisöön ja euroalueeseen. Tiede ja tekniikka kehittyivät räjähdyksenomaisesti. Maailma globalisoitui. Me vietämme tätä juhlapäivää eurovaalien ennakkoäänestyspäivänä.

  Haasteita riittää: Onko itsenäisyystahtoa? – Tarvitaanko sitä? Mihin sitä tarvitaan? Osaammeko vielä puolustaa?  – Mitä tulisi puolustaa? Osaammeko vielä liikkua ja säilyttää aloitteen? – Mitkä ovat tavoitteemme? Sotaisesta kielestä huolimatta nämä ovat rauhan kysymyksiä ja rauhanajan haasteita.  

Kieli, historia, usko, suhde luontoon ja kansallinen identiteetti ovat kannustaneet ja innoittaneet suomalaisia merkittäviin suorituksiin sodan ja rauhan töissä. Ydin-kysymys tällä hetkellä lienee se, miten säilyttää ja vahvistaa tämä luova ja raikas potentiaali täällä Pohjolan perillä ja kuitenkin sopeutua toimimaan aktiivisesti Euroopan yhteisössä ja globalisoituvassa maailmassa. Miten hoitaa suomalaista identiteettiä niin, ettei Suomen luova panos Euroopalle olisi vain pieru suureen eurooppalaiseen tynnyriin, joka siellä aikansa harhailee ja sitten haihtuu. Meillä on edessämme yhtälö, jossa on monta muuttujaa ja paljon sisäistä korrelaatiota. Pelkästään sopeutumalla se ei ratkea. 

Jätetään kuitenkin yhtälöt ja haasteet. Iloitkaamme tästä vauraasta maasta, tästä kaupungista ja tästä kevätkesän päivästä vanhassa kunnon Munkassa. Luottakaamme päättäväisesti tulevaisuuteen! Luottakaamme nuorisoon! Mieleeni tulee vanhana kuoromiehenä laulu isänmaalle. En halua korottaa hurraahuutoja mistään juoksu-haudoista tai henkisistä poteroista. Tunnen kuitenkin aitoa tarvetta lopettaa tämä puheeni muutamalla säkeellä laulusta ”Isänmaalle”.

    Isänmaa -  
    Se tunnussana, se Suomenmaan vei urohot kuolon teille.

    Vei nälkää vaaroja voittamaan vei valoa voittamaan meille.
    Ja rauhan töissä se ollut on se toivon tähti sammumaton,
    joka tien vapautehen viittaa.
    Niin aina olkohon Suomen maas’ ain uljuut’, uskollisuutta.
    Kun vaara uhkaa ne luokohot taas vapautta ja valoa uutta.
    Tää maa ei koskaan sortua saa.  Eläköön tämä muistojen, toivojen maa
    Eläköön kauan eläköön Suomi. 

  Kaikkivaltias, armollinen Jumala Suomen kansaa ja Suomen maata varjelkoon.
 
Tässä muutama kuva Kalastajatorpan iltajuhlista:
 
 
Muisteluita kouluajoilta    

Ensimmäinen kouluvuoteni 1951−1952
Kristiina Koskivaara (o. s. Vartiainen)  

Vappu 1951 oli aurinkoinen. Minulla oli valkoiset nilkkasukat kellanruskeissa kengissäni. Kevään tullessa pikkutytöt vapautuivat paitamaisista sukkanauhaliiveistä ja niihin kiinnitettävistä villa- puuvilla-sekoitteisista beigeistä pitkistäsukista. Siirtyminen polvisukkiin tarkoitti fillarin kunnostamista ajokautta varten, leskenlehtiä ja valkovuokkoja. Nilkkasukat kuuluivat kevätjuhlaan ja kesään. Olimme isän kanssa uuden koulutalon rakennustyömaalla. Talo oli huolestuttavan keskeneräisen näköinen. Syksyllä oli tarkoitus aloittaa ekaluokkalaisena uudessa koulutalossa.  

Ensin piti kuitenkin selviytyä koulun sisäänpääsytutkinnosta. Sairastuin vapun jälkeen tulirokkoon, ja penisilliinipiikeistä huolimatta en selättänyt tautia ennen kesää. Kansakoulunopettajani Ellen Kahri lähetti Alhon Kaarinan mukana laskennon tehtäviä, jotka kiltisti tein. Elämä oli niin kurjaa ja kipeää, että sitä oli helppo paeta jopa koulutehtäviin. Luin kaikkea mahdollista veljien seikkailukirjoista isän vanhoihin Pääskys-lehtiin, joita isoäitini toi minulle. Kävin piikitysten ja lääkitysten voimin pääsykokeissa vanhassa koulutalossa. En muista pääsytutkinnosta muuta kuin uskonnon koetta valvovan Katri Kaasisen kimittävän äänen. Vanhempani kävivät illalla koululla katsomassa tuloksia ja pelästyivät, kun minun nimeni ei tullut vastaan. He aloittivat pessimisteinä lopusta päin, mutta ainoita kertoja koulu-urallani olinkin sijoittunut alkupäähän.  

Syksyllä oli mukava aloittaa koulu, kun pääsin vanhojen luokkakavereiden Kaarina Alhon ja Kirsti Hämäläisen kanssa samalle Svea-Mamman A-luokalle. Kahrin luokkalaisia oli yhtälailla myös B- ja C -luokilla.  

Koulu alkoi keveästi. Ensimmäisinä kolmena päivänä ei päästy koulurakennukseen ollenkaan rakennustöiden viivästymisen takia. Yhden koulupäivän vietimme elokuvissa ja toisen Seurasaaressa, kolmannesta ei ole muistikuvaa. Kun vihdoin istuimme luokassa, hämmästyimme kuinka paljon meitä oli. Kansakoulussa luokalla oli kolmisenkymmentä lasta ja meitä yli 40.  

Ensimmäisiä kotitehtäviä oli niittyleinikin tuominen luonnonhistorian tunnille. Opettajamme Asta Kahanpää näytti, miten kasvi prässätään imupaperin ja sanomalehden välissä kasvipuristimessa. Panimme myös kukin herneen juomalasiin kostutetun imupaperin ja lasin seinämän väliin. Lasin pohjalla oli tietysti vettä. Näin tutustuimme kasvien lisäksi empiirisen tutkimuksen metodeihin.  

Svea-Mamman ruotsintunnilla opimme aluksi pari lorua, jotka varmaan vieläkin osaamme: ”Rulla rulla lilla Ulla” ja ”Ebba bakar bullar små, lilla Barbro tittar på” (Jakobson - Fröberg). Kun isäni aloitti Suomalaisessa Normaalilyseossa ekaluokkalaisena vuonna 1912, hänen opettajanaan oli nuori Efraim Jakobson. Isän luokka oli kyseisen, silloin vielä painamattoman oppikirjan ensimmäinen käyttäjä. Isä oli niitä harvoja koulunsa aloittaneita, jotka eivät olleet kotonaan oppineet edes ruotsin kielen alkeita, joten häneen oppimateriaalia erityisesti testattiin.   Matematiikkaa meille opetti ystävällinen ja vähän epäkäytännöllisen tuntuinen Erkki Etelä. Hän oli sääksmäkeläisenä jo minulle entuudestaan tuttu. Tytöt pitivät Erkistä eli Napiksesta, mutta pojat tuppasivat häiriköimään tunnilla. Jossain vaiheessa levisi huhu, että Napis oli ollut sodassa lentäjänä, ja tämä nosti kunnioitusta poikienkin keskuudessa pahimpia häiriköitä lukuun ottamatta.  

Meidänkin luokalle oli tullut oppilaita Munkkaa kauempaa uuden koulutalon ja sen mukana tulleen aineluokkasysteemin etukäteismaineen innostamana. Varmaan rehtori Jussi Saukkosellakin oli oma osuutensa asiaan. Saimme aloittaa oppikoulun mahdollisimman uudenaikaisesti. Meillä oli kullakin ala-aulassa oma kaappi vaatenaulakkojen vieressä ja tavarat säilyivät niissä lukottomuudesta huolimatta.   Ensimmäisiä tehtäviä luokanvalvojan tunnilla oli valita keskuudestamme luokanvanhin ja järjestäjä. Ensin mainittua voisi kai verrata lätkäjoukkueen kapteeniin. Virkamerkkeinä oli iso pyöreä siniemalinen rintaan kiinnitettävä lätyskä, jossa oli luokan numero eli meillä I A. Järjestäjillä oli pienempi neliskulmainen valkoemalinen merkki, samoin luokan tunnuksella. Vuosien myötä merkkien emalit kolhiintuivat niiden pudotessa koulun kivilattioille.  

Ekanluokan luokanvanhimpina olivat syksyllä Yrjö Lehtokangas ja keväällä Säde Mantere, mutta päätäni en pane siitä pantiksi. Koulussa oli myös kunnon ruokala toisin kuin kansiksessa, eikä tarvinnut syödä palttoo päällä. Käytössä oli lasit, matalia ja syviä lautasia sekä haarukka ja lusikka. Kansakoulun soppa – puuro − velli -tarjonta monipuolistui laatikkoruuilla. Tarjonnan runsaus ei riittänyt meille, vaan täydensimme ruokavaliota kulloistenkin rahavarojemme mukaan Hildenin munkkipossuilla ja Kääpän tikkareilla ja muilla herkuilla.  

Koulun piha lautakasoineen oli varsinainen puuhamaa. Lyhyillä laudanpätkillä hypittiin seisten, niin että kuravesi loiskui lammikoissa. Pitkillä laudoilla keinuttiin istuen, mahdollisimman monta laudanpätkää pukkina. Kellon soidessa välitunnin päättymisen merkiksi alhaalla oleva keinuja pomppasi juoksuun ja ylhäällä oleva mätkähti maahan saaden aikamoisen tällin takapuoleensa. Lautaurheilussa oli vaaransa, ja siksi se kiellettiinkin pian. Kielto ja rangaistukset eivät kuitenkaan estäneet harrastuksen jatkumista, kunnes viimeisetkin laudanpätkät oli viety pois, mikä kesti onneksi kauan.  

Toisin kuin kansakoulussa yhtiksessä järjestettiin myös luokkajuhlia. Alaluokilla luokanvalvojalla oli suuri osuus niiden toteuttamisessa. Ensimmäinen luokkajuhlamme oli yhteinen B- ja C- luokkien kanssa, ja muistaaksemme meillä oli maskikset. Eero Niskanen, luokan kuopus, oli sirkuspellen puvussaan meidän tyttöjen mielestä söpö. Yleensä pojat olivat merirosvoja tai cowboyta, osa pojista ei ollut vaivautunut keksimään rooliasua. Itse olin hyvin home made haaremi- tanssija äidin punaisesta silkkialushameesta tehdyissä housuissa ja mustasta pitsihuivista kyhätyssä navan paljastavassa yläosassa. Ankeat jumppatossut olin maalannut kultavesivärillä. Huulet olin värjännyt äidin laatikosta löytyneellä Elmer Diktoniuksen ensimmäisen vaimovainaan vanhalla kirkkaanpunaisella huulipunalla. Tämän kulttuuritiedon sain onneksi kuulla vasta palattuani juhlista kotiin. Olisi tainnut jäädä huulet maalaamatta. Juhlissa oli oikein hauskaa, ja ilmeisesti estottoman asuni takia vieraatkin pojat hakivat minua piirileikkiin.  

Ekaluokkalaiset tanssivat piirileikkiä, toisella luokalla taidettiin jo yrittää paritanssia Svea- Mamman opettaman yksinkertaisen askelkuvion mukaan ”Istanbul”-iskelmän tahdissa. Kare Orko ”saattoi” minut lähelle kotiani sanoen, että pääsee meidänkin pyskältä yhtä hyvin kotiin. Seuraavat pari viikkoa unelmoin tulevasta filmitähden urastani. Tytöt olivat aina pihkassa johonkin poikaan, ja näistä sitten puhuttiin tyttöjen kesken, ehkä ei kuitenkaan niin paljon ekaluokkalaisina. Synttärit olivat tyttökutsuja, ja pojat olivat mukana vain enemmän tai vähemmän tosina unelmina. Niille kutsuttiin ainoastaan saman luokan tyttöjä. Leila Lark ja Säde Mantere osoittautuivat minun kanssani lähes kaksosiksi, vaikka olin pitänyt heitä vanhempina ja viisaampina. Kaarina Randénin ja minun kahden päivän ikäero aiheutti sen, että meidän piti sopia synttärien pidosta, ettemme osuisi samaan päivään. Tuula Hintikka oli vuoden vanhempi ja Kaarina Alho puolestaan vuotta nuorempi, mutta samat leikit meillä oli vielä.  

Ensimmäisistä joulujuhlista en muista muuta kuin luokkamme onnettoman ”Tipsun-tapsun” -kuoron. Laulaa osasivat vain Randénin Kaarina ja Hartikaisen Markku, ehkä joku muukin. Laulunopettajamme Anna-Liisa Sammola oli pitempään koulusta poissa, eikä kukaan pitänyt harjoittelustamme huolta. Tulos oli sen mukainen, vaikka uusi nuori tyttöjen jumppamaikka Kaarina Talpio yrittikin lauluamme johtaa. Seuraavana vuonna luokkamme tytöistä koottu enkeliryhmä lauloi ihan kauniisti ja minä kovaäänisenä, samoin enkeliksi pukeutuneena, paukuttelin jouluevankeliumin.  

Kevään suuri tapahtuma oli koulun uuden rakennuksen vihkiäisjuhla.  Suomenopettaja, lausuntataiteilija Saini Karuna, oli valinnut minut esittämään juhlarunon, Eino Leinon ”Nuorten Uskon”. Säkeistöjä oli kahdeksan, ja kaikki alkoivat samalla lailla: ”Näin unta”. Ei saanut torkahtaa, että asiat pysyivät Eino Leinon luomassa järjestyksessä. Tällä kertaa ei ollutkaan kyse runon reippaasta ulkoa osaamisesta vaan tulkinnasta. Sitä harjoiteltiin varamieheni Kaarina Alhon kanssa parin kuukauden ajan Karunan johdolla koulutuntien päätyttyä. Sääliksi kävi opettajaakin, koska hän harjoitutti meitä vielä eri aikoina. Tilanteen vakavuus paljastui minulle ja vanhemmilleni, kun sain pääjuhlan ohjelman kotiin vietäväksi. Olin koulun kuoron ohella ainoa oppilasesiintyjä. Minulle ostettiin Karunan ja äidin maun mukainen, tilaisuuden arvokkuuteen sopiva leninki. Se oli Suomen lipun sinistä ja yhtä karheaa villakangasta. Sen käyttö jäi yhteen kertaan.  

Seuraavana päivänä kouluväen juhlassa esiinnyin mukavammassa leningissä. Istuessani ensimmäisellä penkkirivillä yksin arvovieraiden välissä odottamassa esiintymisvuoroa tunsin koko sielullani esiintyvän taiteilijan tuskan. Laskeutuessani voimistelusaliin rakennetulta lavalta koin valtavan puhdistavan helpotuksen tunteen, johon olisi helppo jäädä koukkuun.  

Oma nahkan arvoni oli esiintymisestä ja omista tuntemuksistani huolimatta vähäinen. Koulun juhlan jälkeen tuli joitain yläluokkalaisia kysymään: ”Olet sä Pullan pikkusysteri ”. Isoaveljeäni Karria luokkatoverit kutsuivat Pullaksi, mitä hän oli alaluokilla muistuttanutkin. Vanhojen opettajien keskuudessa viaton Nahka kantoi sisarustensa syntitaakkaa. Esimerkilliset vanhemmat sisarukset taas saivat opettajat vertaamaan oppilasparkaa aina tilaisuuden tullen heihin.  

Kevään tullessa oppitunteja alettiin pitää ulkonakin. Jumppatunneilla ekaluokkalaiset juoksivat vielä innokkaasti Kaarina Talpion johdolla kentsulle harjoittelemaan pesäpallon alkeita, juoksemaan 60 metriä, hyppimään ja leikkimään.  

Tuli ensimmäisen oppikouluvuoden päättäjäiset. Kaikki emme uudessakaan koulutalossa mahtuneet juhlasalina toimineeseen jumppasaliin. Taisimme ekaluokkalaiset olla laululuokassa ja osallistua yhteiseen suvivirteen keskusradion kautta. Ruotsin luokassa Svea-Mamma jakoi meille todistukset sanoen jokaiselle oppilaalle jotain vitsikästä ja persoonallista. Risto Salo oli kuitenkin synkän näköinen ja Heikki Sairio tavallista iloisempi. Svea oli todistuksia kirjoittaessaan sekoittanut keskenään poikien matikan numerot ysin ja kutosen. Tästä jutusta riitti hupia pitkäksi aikaa. Lähdimme onnellisina kohti kesää, olympialaisia ja kasvinkeruuta.
 
IA, Alarivi vasemmalta: Iris Rautio, Eila Suojanen,  Leena Soininen, Kaarina Randén, Marja-Leena Auro, Tuulikki Holopainen, Marja Korhonen, Maija Tukiainen, Marjatta Nygren, Kaarina Alho, Marja-Liisa Junkkaala, Kristiina Hämäläinen, Leila Lark, Tuula Hintikka.
2. rivi: Opettaja Svea Aalto, Kristiina Kallio, Säde Mantere, Tauno Kahanpää, Hanno Ruutu, Jaakko Viskari, Reino Kauriinvaha, Erkki Aarnio, Pentti Tonttila, Juhani Ypyä, Kimmo Paulaharju, Asko Arkkola, Markku Hartikainen, Kari Kivinen.
Ylärivi:
Kare Orko, Jorma Järvensivu, Risto Salo, Eero Niskanen, Martti Elvilä, Risto Hintikka, Erkki Tammisto, Heikki Lehtinen, Yrjö Lehtokangas, Heikki Sairio, Kristiina vartiainen, Pirkko Hamnström

I B: Alarivi vasemmalta: Anita Amberg, Helena Kahri, Tellervo Jussila, Hely Kupiainen, Kirsti Oinonen, Maija Martela, Maija Sälejärvi, Arja Puolanne, Tuula Pesonen, Irma Rouhiainen, Marja-Liisa Lahelma, Terttu Salmi, Marja-Liisa Puranen ka Pirjo Laukkanen.
Keskirivi: Heikki Hentola, Pekka Nuortila. Veikko Harju, Seppo Tiitu, Karl-Ivar Seire, Arvi Vuorinen, Pertti Kilpinen, Juhani Rydman, Kalevi Rantanen, Paula Horstio, Arja Vuorinen ja opettaja Saini Karuna.
Ylärivi: Juha Tuunanen, Heikki Aro, Esko Varviala, Esko Partio, Timo Wallikivi, Kari Hintsa, Pekka Kokkonen, Kalevi Thusberg, Ossi Härmälä, Veli Erikkilä, Eero Aro, Eero Lindegren.  

IC: Alarivi vasemmalta: Teuvo Antman, Terhikki Sumari, Pirjo Jäppinen, Raija Artola, Pirkko Saarinen, Hilkka Penttinen, Katri Haro, Lahja Avokari, Riitta Sinivuori, Pirkko Linnavuori, Iris Puustinen, Marja Mosander, Vuokko Vahtera, Kaarina Kurki. 
Keskirivi: Opettaja Saimi Hartikainen, Matti Ruohtula, Eero Laurell, Kauko Väänänen, Tuomas Kalijärvi, Erik Aikala, Lasse Iskanius, Kurt Nuotio, Juhani Vuolinko, Mauri Kavonius, Jarmo Himanen, Auli Hakulinen, Marja Olamo. 
Ylärivi: Reijo Hirvensalo, Lauri Kinnunen, Ari Salminen, Raimo Tolonen, Keijo Taivassalo, Eero Lavola, Taisto Taivassalo, Esko Väänänen, Martti Kontro, Ilkka Pohjanpalo, Leena Virkkunen, Kirsti Hyvärinen.
 
Ylioppilas -59

Liisa Nikkarinen (os. Simola)

Tulin Oulusta Munkkiniemen Yhteiskouluun vaihdettuani koulua kaikkiaan seitsemän kertaa. Olin tottunut sopeutumaan, mutta vaikealta se aina aluksi tuntui. Meidän perheeseen kuului ponnekas sotaleskiäitini ja minä. Kaverit piti löytää naapurista ja luokkatovereista, ja he olivat ja ovat edelleen tärkeä osa elämääni.

Olin huono ja laiska koulunkävijä. Äitini mielestä MYK oli paras mahdollinen koulu, ja muutettuamme takaisin Helsinkiin pääsin neljännelle luokalle v. 1955. Rehtori Jussi Saukkonen oli ymmärtäväinen, kun kävimme äitini kanssa hänen puheillaan. Sotaorpona ja sotalapsena sain vapaaoppilaspaikan ja kirjat koulun kirjastosta.


Hyviä ystäviä sain tyttöjen joukosta, ja heidän kanssaan meillä on edelleen paljon yhteisiä rientoja ja tapaamisia.  Vasta vanhemmiten on selvinnyt, että kolme meistä (Kaarina, Raija ja minä) olimme olleet Ruotsissa sotalapsena, mutta siitä ei kouluaikana koskaan ollut puhetta. Riemuylioppilasluokka -59 muodostui talvisodan aikana tai sen jälkeen syntyneistä lapsista, millä varmaan oli vaikutusta luokkiemme ilmapiiriin.

Näin vanhempana muistelemme usein kouluvuosiamme, opettajia ja luokkatovereita. Pojat olivat minulle kauhistus - en muista olleeni koulukiusattu, mutta onnettomuudekseni valitsin matikkalinjan. Siellä poikia oli moninkertainen määrä meihin tyttöihin verrattuna. En koskaan osannut oikein yhdistää läksyjen lukua ja kokeissa menestymistä. Ilmapiiri koulussa oli painostava ja ankea.  Reputin vielä ruotsissa, mikä oli siihen aikaan iso häpeä niin koululle kuin itsellenikin.

Yliopistoaika taas oli mahtavaa vapautta. Saattoi opiskella sitä, mikä kiinnosti ja vielä menestyä tenteissä, kunhan teki töitä.  Luokkatovereita on ikävistä muistoista huolimattakin ollut kiva tavata yhteisissä juhlissa. Kesäkuun 4. päivänä 2010 kai tavataan jälleen Ukko-Munkissa?
Liisa Nikkarinen (o.s. Simola ) − en tiedä olenko mikään Riemu − mutta kyllä ylioppilas vuodelta -59.
 
VII A.
Alarivi vasemmalta: Kaarina Alho, Liisa Simola, Aila Mustonen, Auli Hakulinen, Anneli Asteljoki, Kirsti Hyvärinen, Katri Haro, Marja-Liisa Junkkaala, Mauri Kavonius, Antti Hankipohja, Kare Orko, Yrjö Lehtokangas, Ari Salminen.
Keskirivi: Asko Arkkola, opettaja Svea Aalto, Pentti Hintikka, Esko Partio, Eero Niskanen, Yrjö Simojoki, Arto Ar’oja, Erkki Marttila, Heikki Pankamaa, Timo Teräsvirta, Pertti Vuokko, ??, Eero Lindegren, Risto Hintikka.
Ylärivi: Raimo Aarnipalo, Pertti Heinistö, Lauri Polón, Juhani Ypyä, Pentti Tonttila, Raimo Huttunen, Matti Loppi, Tarmo Tukeva, Markku Hartikainen, Ossi Härmälä, Reijo Hirvensalo, Heikki Laaksonen, Tauno Kahanpää.
 
Alarivi vasemmalta: Kristiina Huhanantti, Tytti-Kaarina Raitio, Pirjo Laukkanen, Terhikki Sumari, Kaarina Randén, opettaja Saimi Hartikainen, Kirsti Oinonen, Marianna Nevakari, Tuula Pesonen, Anita Amberg, Marja-Liisa Lahelma, Marja Valkama, Leila Lark ja Leena Soininen.
Keskirivi: Maija Sälejärvi, Hely Kupiainen, Marja-Liisa Puranen, Kaarina Kurki, Maija Martela, Helena Kahri, Sirkka Rauhala, Kristiina Vartiainen, Kirsti Elfving, Riitta Fredriksson, Kaarina Siivonen, Kaija Niittylä, Iris Puustinen, Eva-Maija Viljo ja Tuija Holopainen
Ylärivi: Marja-Leena Hermunen, Maija Lehtonen, Kirsti Hämäläinen, Paula Tuomi, Barbro Seire, Kari Törmä, Eero Aro, Jyrki Lohi, Jorma Arrakoski, Karl-Ivar Seire, Olli Kivinen, Pasi Lehmusluoto, Juhani Merenheimo, Kullervo Pyrhönen ja Seppo Lahtinen.
 
Paluu Kaliforniasta AFS -stipendivuoden 1957−58 jälkeen Munkkiniemen yhteiskouluun
Leena Ormio (o.s. Hagman)
Long Beach´in omakotialueella oli jälleen kesä. ”Talvikauden” suomalaisittain lämmin, ajoittain sateinen sää oli muuttunut helteiseksi. Koulusta tultua tarvittiin puhtaat vaatteet vapaa-ajan rientoihin. Niitä riitti meillekin, American Field Service (AFS) -stipendiaateille. Argentiinalaisen ja turkkilaisen pojan ja minun kouluni oli Polytechnic High School. Se oli tavallinen kunnallinen ”lukio”, avoin kaikille. Aineyhdistelmä oli melko vapaasti valittavissa, paitsi jos halusi jatkaa yliopistossa. Silloin oli valittava riittävästi teoreettisia aineita.

Olimme viettäneet koulun päätösjuhlaa satojen Senior Class -tason suorittaneiden kanssa. Oppilasmatrikkelista löytyi valokuva itse kustakin harmaa kaapu yllään, päässä nelikolkkahattu riippuvine tupsuineen. Nyt olisimme voineet pyrkiä korkeakouluun. Mutta me lukuvuodeksi 1957−58 saapuneet ulkomaalaiset olimme sitoutuneet palaamaan kotimaahan. Olimme toimineet hyvän tahdon lähettiläinä, kertoneet kotimaastamme. Olimme kukin eläneet amerikkalaisperheen luona ja tutustuneet maan historiaan ja nykyisyyteen.

”When you go home, please, say a good word for us!” Näin evästettiin stipendiaattia kotiinlähdön kynnyksellä. Amerikan perheen isä ja äiti, isoäiti ja isoisä sekä ystävät säälittelivät minua, nuorta suomalaistyttöä, joka joutuisin taas vaarallisen kommunistisen Neuvostoliiton rajalle. He suosittelivat pikaista paluuta turvalliseen Kaliforniaan, demokratian, vapauden ja vaurauden oloihin. Sisimmässäni en tuntenut pienintäkään halua palata, niin vieraanvaraisia ja ystävällisiä kuin tapaamani ihmiset olivat olleetkin. Vuoden oleskelun jälkeen tunsin suomalaisen identiteettini aiempaa vahvempana. Lähtöhetken haikeus kirpaisi silti. Kotona Suomessa odotti pino kirjeitä.

Matka busseilla Kaliforniasta New Yorkiin vei pari viikkoa. Riemukas meno satojen kotiinpalaajien kanssa jatkui vielä viikon verran laivalla Atlantin yli Rotterdamiin. Siellä me suomalaiset ahtauduimme pieneen lentokoneeseen. Unesta havahduin, kun kesäisen aamuyön valossa näin Suomenlahden rannikkoa, metsiä ja järviä. Vihdoin tuli näkyviin pikkuruinen Seutulan lentokenttä ja sen vähäinen rakennus. Vastaanottajien joukosta erottui ilahtunut isäni. Kotona äiti tarjosi piimää ja ruisleipää.

Syksyllä alkoi abivuosi MYK:ssa. Tiesin, että entiset luokkatoverit olivat keväällä saaneet lakkinsa. Silti katse etsi heitä koulun pihalta. Uudella abiluokalla oli kuitenkin monia tuttuja kuten Kaarina Alho, Katri Haro, Sinikka Hirvonen, Pirkko Linnamaa, Yrjö Simojoki ja Tapio Waris. Viihdyimme hyvin seitsemän tytön porukassamme, johon kuuluivat myös Auli Hakulinen ja Liisa Simola. Kevättalvella 1959 koko luokka riimitteli opettajille lauluja, joissa oli vähän kiittelyäkin. Aihetta olisi ollut suurkiitoksiin erinomaisesta opetuksesta. Innostuksen kipinän sain kieliin, kirjallisuuteen ja luonnontieteisiin. Penkkaripäivän ajelun jälkeen luokkamme oli järjestänyt illanvieton Karkkilaan. ”Joimme pelkkää kokista ja tanssimme koko yön”, muisteli Auli Hakulinen. Tenttien ja ylioppilaskirjoitusten jälkeen kuljeksimme keväisen Munkan rantoja kerta kerralta helpottuneempina, samalla lähestyvästä erosta haikeinakin. 

Kuunnellessani äskettäin radiosta koulutoverimme Marja Mosanderin kertomaa vanhempiensa sota-ajan kirjeenvaihdosta välähti mielessä kuva Munkkiniemen kotimme lastenhuoneesta. Arvelen muistikuvan olleen syksyltä 1944, jolloin palasimme sotavuosien pakomatkoilta, vihdoinkin pysyvästi. Olin nelivuotias ja veljeni Atte seitsemän, kun pääsimme jatkamaan omassa kodissa sodan keskeyttämiä leikkejä. Me lapset saimme käydä koulumme rauhassa. Toinen kohtalo oli niillä evakkolapsilla, jotka sodan päätyttyäkin joutuivat perheineen muuttamaan paikkakunnalta toiselle, koulusta toiseen. Sen ymmärsin vasta, kun Anja Porion kanssa haastatimme lukuisia ikäisiämme kirjaan Sotaan loppui lapsuus (2001).

 Munkkiniemessä samaa koulua käydessä syntyi pitkäaikaisia tuttujen ja ystävien verkostoja. Miten hauskaa oli tavata abiluokkalaisia toukokuun 2009 riemuylioppilasjuhlissa! Lämpimät kiitokset vielä teille juhlien järjestäjille, Eero Aro, Auli Hakulinen, Reijo Hirvensalo ja Katri Laihia (o.s. Haro)! Lämpimät kiitokset myös meidät vastaanottaneille koulun opettajille!
 
Suurten tapahtumien keskellä

Otteita MYK:n seitsemäsluokkalaisen Auli Hakulisen päiväkirjasta
Munkkiniemessä sunnuntaina 22.9. -57.

Sibelius kuoli toissailtana klo 21.45. Suunnilleen viisi minuuttia ennen kuin Sir Malcolm Sargent alkoi johtaa Sibeliuksen V sinfoniaa Yliopiston juhlasalissa. Hän tuli näin eläneeksi 8.12. 1865 – 20.9. 1956. Aika, joka on huomattavan pitkä säveltäjälle. Kumman tyhjältä tuntuu, vaikka en ole häntä koskaan nähnytkään. Koko maa suruliputti, koulussa soitettiin Tuonelan joutsenta ja lehdet olivat täynnä kuvia, surunvalitteluja ja in memoriam -kirjoituksia. Samana päivänä kuoli myöskin tunnettu säveltäjä Heino Kaski, mutta hän jäi parempansa varjoon. Norjan kuningas Haakon otti ja kuoli seuraavana aamuna, mutta hän on tehnyt kuolemaa jo niin kauan, että sekin tapaus jää ihan huomaamattomaksi ”Suomen suurimman hongan” kaatuessa.

Nyt ei sitten ole jälellä ainoatakaan suurmiestämme maan päällä. Kummasti pojasta polvi muuttunut; ei mitään enää, mistä nuoriso voisi ottaa esimerkkiä, hallitus perinpohjin naurettava puoluepolitiikkoineen ja kirjailijat, maalarit ja muut taiteilijat ovat kohtalaisia, mutta ei mitään huippuja…

Tiistaina 22.10. -57.  

- - - Lauantaina, seuraavana päivänä, oli koululaiskonsertti, jonka johti Sir Malcolm Sargent. Pidimme minuutin hiljaisuuden, emmekä taputtaneet esityksille. Turska [=Sirkka Turkka] röhi innokkaasti juuri koko ihanan muistokappaleen ajan, enimmäkseen kuitenkin piano-osissa.

Viikon kuluttua, sunnuntai-iltana oli mestarin arkku Suurkirkossa nähtävänä, ja mekin päätimme Sallan [=Salla Kivimaa] kanssa mennä sitä katsomaan ”Pylvässängystä” [teatterikappale] päästyämme. En ole koskaan olut niin pitkässä jonossa, 4 ihmistä oli rinnan, jonon pää Valtioneuvostossa, jatkui Yliopistolle, sieltä takaisin V:hen, sen jälkeen koko kirkkokorttelin ympäri ja ylemmällä pihalla kolme mutkaa. Tämä kesti tunnin, mutta oli jonottamisen arvoista. Suurkirkko oli aistikkaasti ja vaikuttavasti koristettu ja ylioppilaat seisoivat kunniavartiossa. Olisi tietysti ollut mukavaa, jos olisimme voineet nähdä mestarin itse, mutta se ei tuntunut käyvän päinsä.

 Koko maanantaipäivä meni hautajaisjuhlallisuuksiin. Koulussa oli juhla aamulla ja lupaa loppupäivä. Kuuntelin radiosta koko jutun. Mestari haudattiin Ainolan puiston nurkkaan.

- - - Päivänpolttava puheenaine on ”Aasialainen”, ’flunssa’, joka sai alkunsa jossain itä-Aasiassa, riehui siellä voimakkaana ja on nyt vihdoin lievähkönä levinnyt Suomeenkin. Meidän koulu suljettiin Maanantaiksi, ja tänään mentiin kouluun aamulla, mutta väestönlaskenta osoitti puolen koulun sairastavan + 7 open, joten tämä päivä saatiin vielä lupaa. Me oltiin jo kuitenkin jumppakuteissa, eikä tahottu lähteä, ja siis ruvettiin pelaan [lentopalloa]. Vähän ajan kuluttua pojatkin halus kovasti pelata, ja niin me innostuttiin, ja pelattiin melkein kymmeneen asti. Artsi, Tarkka, Nasu, Kati ja Mä oltiin toisella, Loppi, Kare, Huttunen, Aila ja Hyppy toisella. Kati ja Aila vaihd., mutta silti me voitettiin 3-2! Aika monta erää, nicht wahr!

Lauantai-iltana 26.10.1957.

- - - Yksi suorastaan maailmaamullistava tapauskin on sattunut ilman että olen siitä hiiskahtanutkaan. Totuus on tämä: Olemme, me kaikki maailman väki, olleet tämän kuun 10:stä päivästä lähtien alla venäläisen kuun, ts. ryssät ampuivat kaikessa hiljaisuudessa 80 kg:n painoisen  tekokuun noin 900 km:n korkeuteen, ja tämä ”Sputnik” kiertää nyt maapalloa – kukaan ei tiedä kuinka kauan ja mitenkäs tässä sitten käy. Amerikkalaiset tiedemiehet, jotka vuosikausia ovat puhua pläyssyttäneet ampuvansa jotakin avaruuteen, menivät ihan hiljaisiksi, ja ryhtyivät sen jälkeen mielipuolisella ponnella suunnittelemaan vastasiirtoa. Tätä menoa varmasti minunkin elinaikanani päästään Kuuhun turistimatkalle.

Aasialainen ei ole vieläkään aivan ohi, mutta torstaina oli enää 13 poissa, johon Tukeva huokasi, että pahenemaan päin näyttää olevan.

Sunnuntaina 8.12.1957.


Toissapäivänä täytti itsenäinen Suomi 40 v. On siis keski-iässä. Toivottavasti se ei nyt ala jatkuvasti osoittaa vanhuuden merkkejä ja heiketä heikkenemistään iän mukana. – Hallituskin saatiin kokoon ennen syntymäpäivää; Saaren sedän [= Eino Saari], Wariksen ja Tannerin yms. turhaan yritettyä sitä muodostaa, potkaistiin kaikki vanhat pellolle ja tilalle tuli Rainer von Fieandtin johtama virkamieshallitus. Saapi näkee kuin käypi. – No, siis syntymäpäiviä vietettiin innolla, torstaina oli koululla juhla; Halstin esitelmä yms., perjantaina kävi teinikunta seppeleineen sankarihaudoilla, partiolaisilla oli 3:n jumalanpalvelus, soltut piti paraatin ja yo:t soihtukulkueen ja pressan linnassa oli taas kekkerit päivän päätteeksi. Lisäksi oli ollut kilpailu ehdotuksesta tämän syntymäpäivän pysyväisestä muistomerkistä, ja sen voitti eräs kansakoulunopettaja ehdottamalla, että joka kunnasta otettaisiin kivi, se puolitettaisiin ja toinen puoli tuotaisi Helsinkiin ja niistä muodostettaisi jokin hökötys tänne pääkaupunkiin, Kiven kotiinjäänyt puoli muurattaisiin siellä sitten arvonsa mukaiseen paikkaan.
 
Hyvät uudet ylioppilaat!
Tuon teille tervehdyksen viiden vuosikymmenen takaa. Meidän vuosiluokkamme oli ensimmäinen, joka on käynyt koko MYK:nsa uudessa hienossa koulurakennuksessa, alkaen syksystä 1952. Koulu ei ollut silloin heti syksyllä vielä ihan valmis, niin että ensimmäisiä päiviä käytettiin retkeilyyn.

  Kun meille riemuylioppilaille eilen esiteltiin nykyistä koulua, olimme hämmästyksen hiljentämiä. Uusien rakenteiden ja keksintöjen alta muistui hämärästi mieleen vanha runko, ja jotenkin alkoi tuntua siltä, että me olimme käyneet pientä kyläkoulua, kun taas te olette nyt valmistuneet tehokkaasta tuotantolaitoksesta. On kyllä yhteiskuntakin, johon astutte, ankarampi ja vaativampi kuin se, johon me keväällä 1959 huolettomina siirryimme.

Olen suomen kielen professori [tosin ”emerita” eli täysinpalvellut], ja sen vuoksi haluan tässä tervehdyksessäni muistuttaa teitä myös äidinkielen tärkeydestä. Teistä tulee maailmankansalaisia paljon suuremmassa määrin kuin meistä, ja teiltä vaaditaan varmempaa vieraiden kielten taitoa kuin millä me olemme työelämän läpi selvinneet. Mutta velvollisuuksiinne – ja oikeuksiinne – kuuluu kuitenkin myös suomen kielestä huolehtiminen. Tällä en tarkoita, että ryhtyisitte tiukkapipoisesti päivittelemään kielen rappiota, kun huomaatte ilmauksen ”alkaa tekemään” valtaavan yhä enemmän alaa myös kirjoitetuissa teksteissä tai kun myös julkisesti puhuvat käyttävät ”me mennään” -tyyppisiä muodosteita. Nämä kumpikin ovat kielessämme vanhaa perua, uskokaa pois! Ne oli vain siirretty sivuraiteelle siinä vaiheessa, kun suomen kielelle luotiin yleinen ja yhtäläinen kirjakieli ja vaihtoehtoisista ilmauksista oli hyväksyttäväksi valittava yksi.

  Puhutun kielen elinvoimaa osoittaa, että jotkin ilmaukset puskevat oikeaksi katsottujen rinnalle väkisin – mutta kyllä kieli sen kestää. Vaikeammin kieli kestää sen, jos sen käyttöala rupeaa kapenemaan: suomi ei enää toimisikaan tieteen, urheilun tai viihteen kielenä. Silloin soivat hätäkellot. – Toivonkin, että te saisitte ja osaisitte elää monikielistä, kielten rinnakkaisuutta arvostavaa elämää parhaiden eurooppalaisten perinteiden mukaisesti.  Sydämelliset onnentoivotukseni!